Maailma on kaunis

Lumet suli ja räntä- ja vesisateet tuli tilalle pimentämään entisestäänkin pimeää ja synkkää marraskuuta. Mutta kaikeksi onneksi tuo synkkyys rajoittuu vain ympäristöön, eikä mielentilaan, ja senkin kestää kun tietää sen olevan väliaikaista.

Asiat rullaavat varsin hyvin omalla painollaan. Audi alkaa olla Laakkosella valmiina ja katsastusta vaille, sisustusvimmakin on vauhdissaan. Ostin asuntoon kaksi uutta, punaista ja paksua karvamattoa, sillä päätin vakaasti, että minun asunto sisustetaan sitten mustan ja punaisen värein tästä alkaen. Tuleva sohva on oleva kirkkaan verenpunainen kuten nämä matotkin ja kävin tuossa tilaamassa Eurokankaalta samansävyiset verhotkin. Mustia paneeliverhoja minulla jo valmiiksi onkin. Väriteema sopii lisäksi aivan loistavasti jouluun, ei tarvita enää kuin muutamat jouluvalot (makuuhuoneessa on jo usein kappalein, jee), kartonkinen tonttu ikkunaan ja jokunen kynttilä niin asuntohan suorastaan huokuu joulun tunnelmaa.
Käytiin tuossa päivänä eräänä siskon kanssa levittämässä joulumieltä laajemmallekin, kun väsäsimme Tiimarissa yksinäisille vanhuksille jaettavaksi tarkoitettuja joulukortteja. Toivottavasti taas muutamalle tulee sen johdosta parempi joulu!

Paavo -kissalle ollaan kovasti kaavailtu kissakaveria tänne, kun meinaa olla niin ihmisriippuvainen ja hellyydenkaipuinen kissa, ettei ihmisten huomio millään tunnu riittävän. Eli kissanpentukin tässä on vähän katselussa.

Onnelassakin kävin peräti kahtena iltana, perjantaina ja lauantaina, kuskin roolissa tottakai. Molemmista reissuista kertyi tällä kertaa paljon hyviä muistoja, mikä ei ole ollenkaan sanottua varsinkaan silloin, kun Kovalaisen klaani on ottireissulla. Kokemusta on, todellakin. Niistä kommelluksista saisi sellaisten paljastus- ja kohukirjan aikaan, ettei tosikaan. Mutta nyt molemmat illat olivat kaikinpuolin onnistuneita, ja ilmoille vilahti valoa tunnelin päässä sen suhteen, että Kovalaiset ehkä sittenkin osaavat olla ihmisiksi, jopa juovuksissa. Nyrkit eivät heiluneet, herjatkaan eivät pahemmin lennelleet (ehei, ei Kovalaiset oikeasti välivaltaisia urpoja ole, mutta ärsytettynä varsin vaarallisia), kaikki oli vallan sopuisaa ja tanssilattiallakin tuli taas vaihteeksi hieman jorailtua menemään. Iloista pikkujouluporukkaa oli sankoin joukoin liikenteessä, eikä edes taivaalta satanut räntä ja loputon pimeys saaneet mieliä matalaksi.

Onneksi sentään tämä vuoden masentavin kuukausi sijoittuu opiskelujen suhteen loistavasti kohdilleen - etäopiskelut jatkuvat edelleen aina joulukuun alkuun saakka, jolloin koulumiljöö kutsuu taas. Olisi kieltämättä viime viikkoina saanut motivoida ja tsempata itseään ties millä ja laittaa melko isoa porkkanaa tikun nokkaan houkuttimeksi, että olisi oikeasti yksinkertaisesti jaksanut nousta aamulla kuuden maissa ylös ja opiskella täysiä kahdeksan tunnin koulupäiviä vieläpä niin, että päähänkin olisi jäänyt jotain. Yleensä se ei tuota edes pahempaa ongelmaa, mutta yksinkertaisesti tämä jatkuva pimeys saa kummasti pahimmat energiapuuskat laantumaan, ja välillä voisi nukkua melkein ympäri vuorokauden - ainakin kovasti tuntuu siltä.

Tälläkin hetkellä tuntuu, kuin maan vetovoima olisi jotenkin voimistunut ja vetäisi puoleensa magneetin lailla, ja arkisetkin askareet meinaavat tuntua jotenkin ylitsepääsemättömiltä ja tekisi mieli vain maata sängyssä, lukea lehtiä, nukkua ja katsoa ehkä jopa jonkun leffan aina väliin. Ja syödä, tottakai. On fakta, että kansa lihoo aina talviaikaan muutaman kilon. Kylmän, märän ja pimeän vuodenajan takia energiavarasto riittää hädintuskin arjen pyörittämiseen ja mielekäs tekeminen on helppo korvata syömisellä. Itse kuitenkin olen onneksi jaksanut tsempata itseäni kulkemaan säännöllisesti salilla liikkumassa, ja se pitää ruokavalion myös aisoissa, kun ei millään halua haaskata tuntikausien rehkimistä suuntaamalla suoraan salilta lähimmälle roskaruokapaikalle. Sitäpaitsi hedelmien ja vihannesten syöminen tähän vuodenaikaan saa mielen piristymään vitamiinimääriensä ansiosta korkeammalla. Kotitekoista marjamehua on myös kulunut pullotolkulla ja kuntosalitreenien myötä on voinut hyvällä omallatunnolla kiskoa harva se päivä naudan pihvejä ääntä kohti proteiinin saannin varmistamiseksi ja lihasvoiman vahvistamiseksi. Piti vielä pelata varman päälle ja hakea apteekista kalkki-/vitamiinitablettipurkillinen korvaamaan auringonpaisteen puutteen aikaansaamaa D-vitamiinin puutostilaa ja lisäämään kalsiumin saantia, koska allekirjoittanut ei juuri maidon juontia harrasta (joku pahe se minullakin pitää vissiin olla..).

Kuntosalista puheenollen johtui mieleen eräs lieveilmiö, joka on ajoittain sekä siellä että muuallakin tässä nyky-yhteiskunnassa selvästi havaittavista ja josta meikäläisen on tottakai pakko päästä purkautumaan. Nimittäin kiire ja sen ihannoiminen. Kiireestä on tullut suorastaan muotia. Viimeksi tänään salilla väkiselläkin kuulin naisporukan keskustelua, josta päällimmäiseksi jäi mieleen se, miten aikataulutettua ja organisoitua heidän elämänsä oli. Pullantuoksuinen kotiäiti on jo aikaa sitten ilmeisesti ollut "out" ja kova ja kiireinen uranainen sen sijaan "in". Annetaan ymmärtää, että on tavoiteltavaa pitää itsensä niin kiireisenä, että nipinnapin ehditään käydä salillakin näyttäytymässä ja jokaviikkoisella spinningtunnilla trendikkäästi pyörähtämässä, joka jälkeen onkin taas se-ja-se meno edessä ja koko lähitulevaisuuskin on buukattu jos jonkinlaista menoa ja meininkiä täyteen.
Itselle sellainen touhu tuntuu enemmänkin kuin vieraalta, sillä spontaanina ja impulssiivisena ihmisenä sitä tarttuu helposti hetkeen eikä liikoja edes halua suunnitella tulevaa. Sitäpaitsi omasta mielestä pullia pyöräyttelevä kotiäiti on aivan yhtä hyvä, ellei parempikin, kuin nykyaikainen uranainen, varsinkin ihmisenä, koska naisena tässä maailmassa ja etenkin bisnesmaailmassa pärjääminen vaatii veronsa ja väkisinkin muuttaa ihmistä helposti kovaksi, tunteettomaksi ja liian itsetietoiseksi. Elämästä on osattava nauttia se vähä aika mitä sitä täällä eletään, eikä se ainakaan oman näkemyksen ja kokemuksen mukaan onnistu määrittämällä itsensä ehdottomasti ja sokeasti vain saavutettujen asioiden, kiireellisenä pitämisen ja kalliiden harrastusten kautta.

Toisenlaistakin menoa olen salilla pistänyt merkille, tällä kertaa positiivisempaa, ja siitä heräsi itsellekin itämään ajatuksen siemen. Huomasin siinä pukuhuoneessa vaatteita vaihtaessani kahden naisen kaikessa rauhassa suunnittelevan yhteistä päivän- ja illanviettoa, ja mietinkin että miksei sellaista voisi harrastaa yleisemminkin. Jo ennestään jurot suomalaiset ja vielä sitäkin jurommat kainuulaiset tuppaavat vetäytymään helposti omiin oloihinsa ja viettävät aikansa kotona neljän seinän sisällä oman perheen tai puolison parissa. Pimeä ja synkkä vuodenaika vain pahentaa tilannetta, eikä ulos lähdetä kuin pakon edessä ja tuttujen kanssa pidetään yhteyttä enää Facebookin kautta tai tervehtimällä lyhyesti Prisman kassajonossa. Näiden naisten yhteisistä suunnitelmista viettää aikaa yhdessä salikäynnin lisäksi ruoanlaiton ja muun kivan merkeissä toi mieleeni nostalgiaa herättävät tunteet ja muistot vanhoista kunnon "tyttöjen illoista", joista voisi joustavasti soveltaa erilaisia vaikkapa naisten, pariskuntien tai kaverusten välisiä illanviettoja. Tämä ei nyt tarkoita vain sitä, että sovitaan perjantaina vartin yli kymmenen illalla, että otetaan pikaiset pohjat ja lähdetään koluamaan Onnela kunnon laitamyötäisessä läpikotaisin ja vaihdetaan seuraavan päivän dagen-efterissä naamakirjassa muutama myötätuntoinen kommentti siitä, mitä sumuisesta illasta mieleen on jäänyt, vaan mielikuvitusta voi käyttää laajemmaltikin. Aina kun jaksetaan kyllä siinä Onnelan jonossa lämpimikseen ja alkoholin tuomasta alibista turvaa hakien lupailla, miten kyllä "heti ensi viikolla tehdään kyllä sitä ja tätä", ja miten pitäisi ehdottomasti nähdä useammin sun muuta, mutta kuinka usein mitään sen eteen tehdään? Seuraavana aamuna ollaan taas juroja ja kankeita omia itsejämme ja tavataan taas ohimennen siinä Prisman kassajonossa ja nyökätään lyhyesti tervehdykseksi.

Siksi mieleen heräsi miljoona ajatusta salilla näiden naisten jutustelua kuunnellessa, että mitä kaikkea sitä oikeasti voisikaan keksiä elämää piristämään. Kokoaisi vaikka kaikki hyvät tutut yhteen ja lähtisi jonnekin Vuokattiin laskettelemaan ja mökkeilemään, viettäisi yhden tai parin hyvän naisystävän kanssa kunnon perinteisen naisten illan kokkaillen, jutustellen ja iltaa istuen tai kutsuisi extempore jonkin paikkakunnalla asuvan tutun mukaan kaupungille kunnon kahvilaan jutustelemaan kuulumisia. Ei kenelläkään voi niin kiire olla, ettei muutamaa sanaa silloin tällöin ehtisi vaihtaa, muutenkin kuin ohimennen tavatessa tai jurrissa. Tai jos on, niin on syytä miettiä, miksi kukaan haluaa sellaisen ihmisen ystävä koskaan ollakaan?
Tässä itsemurhien luvatussa maakunnassa ihmisten olisi oikeasti hyvä opetella pitämään läheisiinsä enemmän yhteyttä ja kyselemään kuulumisia, ihan vilpittömästi eikä vain tavan vuoksi. Ei kukaan kuitenkaan oikeasti halua elää elämäänsä yksin eikä kenelläkään voi liikaa olla kunnon ystäviä.
Itselle tuli tässä vasta äärettömän hyvä mieli, kun kävin erään pitkäaikaisen kaverin luona pitkästä aikaa kylässä ja pari päivää sitten lenkkeilemässä - meillä kun ei jostain syystä ole ollut tapana tehdä mitään yhdessä enää muutamaan vuoteen kun hän perheellistyi, vaikka me kuitenkin asutaan samassa kaupungissa! Eikä sitä voi edes sanoa miten hyvä mieli tuli, kun täällä kävi kyläilemässä eräs tuttu, jonka kanssa nimeltä mainitsemattomasta syystä ei paljoa ole viime aikoina tullut oltua tekemisissä ja joka luuli etten sitä haluaisikaan, ja tämä sanoi (vaikkakin kännissä, mutta silti), että miten iloinen hän on kun häntä ei olla hylätty ja miten yksinäinen hän on ollut. Selvinpäin on hiljainen eikä tunteista puhu, mutta itkien siinä kertoi miten kiva olisi nähdä useamminkin. Kyllä siinä itselläkin piti itkua pidätellä, kun mietti, miten monta ihmistä mahtaakaan olla vastaavassa tilanteessa - yksin ja oikeita ystäviä vailla, pahimmillaan jopa oman käden oikeudella elämäänsä päättämässä. Yksi pieni teko itseltä voi olla jollakin toiselle koko elämän käännekohta.

Siinä tilanteessa piti hiljentyä ja tutkiskella tovi omaa sisintä. Minussa on ilmeisen monta puolta - härälle ja Kovalaisen suvulle erittäin ominainen tulisen temperamenttinen luonne, jonka seurauksena esimerkiksi perjantaina kuskin roolissa ollessani kyyditettävän epämiellyttävä vihjailu takapenkiltä johti siihen, että auto pysähtyi siihen paikkaan ja kyseinen henkilö jatkoi taipalettaan öisessä räntäsateessa apostolinkyydillä ja toinen samanlainen sai heti perään elämänsä kyydin ruikuttamansa pubin eteen Venton pyörähtäessä sen eteen komeassa sivuluisussa - sekä toinen (se parempi) taitelijalle ja ajattelijalle ominainen tunteellinen ja herkkä puoli, jonka johdosta tekisi ajoittain mieli ottaa kaikki kulkukissat ja elämän kolhimat eronneet ja karanneet oman katon alle ja siipien suojaan turvaan elämän myrskyiltä (niinkuin joissain määrin olen tehnytkin) ja hukuttaa kaikki läheiset ja luottamuksen ansainneet joulun alla lahjoihin. Ja jonka sydän ja silmät itkee lohduttomasti elämän epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden muistuttavan kovalla kädellä olemassaolostaan. Ehkä minussa sitten on kaksi ääripään elementtiä, kuin tuli ja vesi vastakkain. Välillä tyyni kuin kuulaan kesäillan järvenselkä, ja välillä räjähtävä kuin juhannuskokko, johon on nakattu kanisterillinen bensaa.

Onneksi nämä elenentit ovat kuitenkin niin lähellä toisiaan, että loimuavat liekit on helppo myös sillä vedellä sammuttaa.

Loppuun ajateltavaa Irwinin tyyliin.

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille,
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus.

On vapautta kuunnella metsän huminoita,
Kun aamuinen aurinko kuultaa kallioita,
Ja elää elämäänsä. 

On vapautta valvoa kesäisiä öitä
Ja katsella hiljaisen haavan värinöitä,
Ja elää elämäänsä. 
 
On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea, tutkia omaa sisintänsä,
Ja elää elämäänsä. 

On vapautta vaistota viesti suuremmasta
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta,
Ja elää elämäänsä."

(Irwin Goodman - Maailma on kaunis)

"Niin monta virtaa on jäänyt taa ja monta vielä on seilattavaa
Joskus tyyntä ja joskus niin myrkyisää on täytynyt ylittää

Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään
Ja sen virran tummassa vedessä koko menneen elämän nään
Sitä itse ei joudu ees soutamaan
Vastarannalta tullaan noutamaan
Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään

Ei päivää ennalta tietää saa
Ei edes taivalta kuljettavaa
Mutta kerran sen rannalle päättyy tie ja ylitse matka vie

Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään
Ja sen virran tummassa vedessä, koko menneen elämän nään
Sitä itse ei joudu ees soutamaan
Vasta rannalta tullaan noutamaan
Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään

Sen rantaa lapsesta kuljetaan
Se kuohuu vaikka ei huomatakkaan
Kaikki murheet ja riemut sen pintaan jää ja mennyttä elämää."

(Irwin Goodman - Tumma virta)

Mahtavaa marraskuuta!

Viime päivityksestä ehti näköjään hyvä tovi vierähtää kaiken kiireen ja touhun keskellä, mutta korjataan tilannetta ja tehdään jonkin sortin tiivistelmä viime päivien tapahtumista. Kaikenkaikkiaan voi sanoa, että viime aikojen tapahtumiin täytyy olla aivan erityisen tyytyväinen!

Ensinnäkin on aivan pakko hehkuttaa sitä 4 kuukautta odotettua ilouutista joka tässä tilanteessa tuntui enemmän kuin lottovoitolta: vesivahingon uhriksi joutunut Audi sai kaupungin vakuutusyhtiöltä vihreää valoa päätöksen suhteen ja niinpä pari päivää aiemmin vanhempien pihaan Paltaniemelle talviteloille korjuuta odottamaan siirretty menopeli vaihtoikin maisemaa Laakkosen korjaushalliin. Pitkään kestäneen päätöksen syyksi ilmoitettiin se, että kyseessä on ns. ennakkotapaus joka vaati huolellista harkintaa. Kovasti siltä suunnalta viivästystä pahoiteltiin, mutta onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin! Tai itse asiassa tarinahan ei ole vielä millään osin the end, vaan tällä viikolla pitäisi tulla lisää informaatiota siitä, kannattaako autoa ylipäätäänkään korjata (remontista tulee joka tapauksessa erittäin kallis, varovaistenkin arvioiden mukaan kymppitonnin luokkaa) vai lunastaako vakuutusyhtiö sen itselleen ja maksaa rahallisen korvauksen. Niin tai näin, joka tapauksessa ilo on ollut tapauksen johdosta täällä ylimmillään!

Audia on tässä pari viikkoa tuurannut toinen VAG-konsernilainen, toiselta nimeltään VW Vento, joka ostettiin juuri siksi kun ei ollut Audin kohtalosta vielä takeita. Eihän sen ajo-ominaisuudet ole mitenkään Audiin verrattavissa ja puuttuuhan siitä monet Audista tutut mukavuudet, mutta vanhaksi autoksi se on yllättävän kelpo ja simppeli ajettava.

Paltamon Nestellä.

Vento ja Audi vierekkäin.

Tämä kuukausi on opiskelujen suhteen etäopiskelukuukausi ja tositoimiin päästään jälleen heti kalenterin pyörähtäessä joulukuun puolelle. Puolessa välissä joulukuuta eli juuri sopivasti joulun alla pitäisi sitten olla suoritettuna kokonaiset 100 h vartijan opintoja eli maksimimäärä mitä voi olla + luvat kantaa töissä kaasusumutinta sekä tavallisen patukan lisäksi teleskooppipamppua.

Aikaa on etäopiskelujakson myötä ollut myös monelle koulun oheiselle toiminnalle, kuten shoppailulle (tilanne alkaa muistuttaa kohta Himoshoppaajan tunnustukset -elokuvan tapahtumia..), salilla rehkimiselle, ruuanlaitolle, leipomiselle, elokuvien katsomiselle, joulun valmistelulle ja muulle mukavalle, jopa yökerhossa on kehdannut piipahtaa näyttäytymässä, mikä ei oikein koskaan itselle ominaista puuhaa ole ollut. Kyllä siellä aina kääntymässä saattaa käydä, mutta vähemmällä vaivalla pääsee kun viettää kunnon koti-illan omien juomien kanssa valikoidussa seurassa kotosalla. Täydellisen illan mielikuvaa ei ainakaan omasta mielestä vastaa se silmille rävähtävä näky yökerhojen huomionhakuisista, överiksi tälläytyneistä pissiksistä ja itsestään liikoja luulevista miehistä, joihin ei kehtaisi koskea viiden metrin rangallakaan edes pimeässä piilossa säkki päässä. Siispä baarireissuilla kehtaa käydä vain harvoina ja valittuina kertoina ja silloinkin vain hyvässä seurassa eikä silloinkaan kauaa.

Minnan kanssa Onnelassa.

Salijäsenyyden ostaminen Lady Linelle ei ollut ollenkaan hukkaan heitettyä, vaikka kallis hinta (69 e/kk) hieman ajatuksena kirpaisikin alkuun. Itse olen ainakin ollut erittäin tyytyväinen kokonaisuuteen!
Heti liittyessäni sain henkilökohtaisen kuntoilusuunnitelman kerrottuani mitä toiveita minulla olisi sillä saralla - ja arvata saattaa, että kun vartijan hommia haaveilee, pieni fyysinen lisäuskottavuus varsinkaan naiselle ei varmasti ole pahitteeksi. Ei sillä, että kamalan näkyviä muskeleita haluaisin alkaa hankkimaan, vaan enemmänkin sopivasti lisävoimaa lihaksiin ja ylipäätään parempaa lihaskuntoa. Siksi olenkin ahkerasti käynyt treenaamassa eritoten punttisalin puolella, jossa on jos jonkinlaista härveliä eri lihasryhmien rääkkäämiseen. Alkuun minulle tuli mieleen joku kauhukuva hikisistä ja pimeistä kuntosaliluolista, joissa puristetaan sinne erehtyvistä raukoista kaikki mehut irti, mutta väärässä olin - sali olikin oikein viihtyisä ja tunnelmallinen. Taustalla soi meneviä biisejä kajareista, sisustus on lämmin ja selkeä ja valaistus samoin. Laitteet ovat pelottavasta ensivaikutelmastaan huolimatta helppoja ja selkeitä käyttää, ja mikä parasta, koko salilla ei näy yhtään ainoaa itseään peilaavaa, testosteronia huokuvaa miestä! Niin ihastuttavia ja vihastuttavia kuin miehet ovatkin, omistan salikäynnit mieluiten ihan itselleni ja muiden naisten seuralle.

Kuntosalin lisäksi Lady Lineltä löytyy kaksi solariumia, kaksi muhkeaa, hierovaa nahkaista nojatuolia, suihkut ja saunatilat, lämmittelylaitteet eli crosstrainerit, kuntopyörät ym., Vibra Trim -laite, spinningpyöräsali sekä pari huonetta jossa joka päivä vedetään useita erilaisia, ohjattuja tunteja. Eli hyötyä ja huvia koko rahan edestä! Vaikka itseltä löytyy kotoa pieni stepperi, jolla tarvittaessa treenailla, niin on se aivan eri elämys lähteä salille vetämään kunnon hikitreenit ja vaikka saunoa ja rentoutua hierottavana samalla reissulla. Suosittelen korkeasta hinnasta huolimatta kaikille naisille! Mikäli koko vuoden jäsenyyden osto ei kiinnosta, tarjolla on usein myös lyhytaikaisia vuokrausmahdollisuuksia.
Kehun tässä samalla myös Lady Linen kupeessa sijaitsevaa Cafe Mokka -kahvilaa, josta saa Lady Linen jäsenkortilla tarjoushintaan oman valinnan mukaisen salaatin - kävin eilen(kin) sellaisen mukaan hakemassa ja ei voi kuin kehua :)

Shoppailuaihetta sivuten täytyy mainita, että innostuin ostamaan elämäni ensimmäisen Guess -merkkisen laukun. Kallishan se oli kuin mikä, mutta itse kutsun ostosta mieluummin investoinniksi - siksikin, että sillä lieventää shoppailusta seuraavan tilivajeen aiheuttamaa ajoittaista morkkista, mutta myös siksi, että kallis on lähes poikkeuksetta laadukkaampaa ja kestää käytössä pitkään. Se on myös usein ajatonta eikä näinollen menetä arvoaan pitkään aikaan, jos koskaan. Eikö sellainen sanontakin ole olemassa, että köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa - toisinsanoen laadusta saa aina varautua maksamaan tai sitten saa olla jatkuvasti ostamassa halpaa rikkoutuneen tilalle. Repäisin kerralla sitten kunnolla ja ostin laukun kanssa täydellisesti matsaavan saman sarjan lompakonkin, niin on molemmat tuottamassa jatkossa iloa pimeinä ja kylminä talvipäivinä. 

Uusin ostos - Guess by Marciano: Pearl Box Bag/Bronze.

www.thehandbagsuperstore.com

Pysyvän lumen tulo tänne pohjolaan on ollut varsin kitsasta, ja pakkasten puuttuessa se mitä taivaalta on alas satanut, on kohta jo sulanut. Tänään lunta tuli kerralla melko paljon ja maa on ollut kauttaaltaan valkeana, mutta päivän mittaan sade muuttui enemmän rännäksi ja plusasteet pitivät huolen siitä että enin lumi on jo kerennyt kadota sulana maan uumeniin. Jotenkin sitä vain kaipaa hieman valoa tähän syksyn pimeyteen, vaikka muuten mukava vuodenaika syksy onkin. Pääasia kuitenkin, että edes jouluksi olisi lunta ja pakkasta edes jonkun verran, ettei tyystin mustaa joulua tarvitsisi viettää.
Vasta jokunen päivä sitten oli vanhempien kanssa puhetta siitä, että jouluksi voisi lämmittää savusaunan. Yleensä sitä ei talvella lämmitetä, koska vesiputki saunalle on silloin jäässä ja saunalle pitää käsipelillä kantaa vedet. Se on kuitenkin pieni hinta siitä, että saa viettää perinteisen joulusaunan oikeassa vanhanajan savusaunassa, joka vanhemmilla pihapiirissä on. Kyseessä on siis ihan oikea, vanha ja nostalginen, aito savusauna eikä mikään jälkikäteen rakennettu. Päärakennuskin on alkujaan jostain 1800-luvulta ja samanikäinen mahtanee olla saunarakennuskin, tosin tottakai sitä on remontoitu ja fiksailtu myöhemmin.

Joulusuunnitelmat käyvät muutenkin hetki hetkeltä ajankohtaisemmiksi, kun marraskuu alkaa olla jo pitkällä ja jouluaiheisia mainoksia ja näyteikkunoita on pikkuhiljaa alkanut ilmestyä näkösälle. Pääsee taas suunnittelemaan läheisille lahjoja ja askartelemaan joulukortteja, puhumattakaan asunnon sisustamisesta joulukuntoon. Se joka sanoo, ettei tykkää saada lahjoja, valehtelee, mutta itse pidän jopa vielä enemmän niiden ostamisesta. Saatan usein unohtaa ihmisten synttärit ja muut merkkipäivät, mutta jouluna haluan aina muistaa siitäkin edestä itselle läheisiä ihmisiä. Mikään muu aika vuodesta ei vedä vertoja joululle, jolloin saa kaikessa rauhassa saunoa, syödä niin paljon kuin mahtuu, antaa ja saada lahjoja ja vain olla läheisten ihmisten seurassa. 

Aiheesta toiseen - kokeilin tuossa tovi sitten paintballia eli värikuulasotaa. Lähipiirissä oli synttärit, ja niitä juhlistettiin Valtimolla mm. kyseisen pelin merkeissä. Täytyy sanoa, että kivaa oli! Suosittelen jokaista kokeilemaan, jolla siihen mahdollisuus tulee. Itse menin mukana ainoana naisena miesten ja poikien seassa, mutta se ei paljoa menoa hidastanut. Eipähän tarvinnut ainakaan kuunnella valituksia katkenneista kynsistä ja peitellä korvia kiljumiselta kun itse yksin edusti naissukupuolta :D

Päivän biisilista: liian pitkä, koko eilinen ja tämä päivä on mennyt Helsingistä takaisin Kajaaniin tulleen siskon kanssa musiikkia kuunnellessa. Muutaman mainitakseni:

• DJ Gee - Don't Want No Short Dick Man
  
• Flo-Rida ft. Nelly Furtado - Jump
• Greenday - Peacemaker
• Jason Donovan - Sealed With A Kiss
• Kikka - Sukkula Venukseen
• Marilyn Manson - This Is The New Shit
• Scorpions - Rock You Like A Hurricane
• T.I. ft. Justin Timberlake - Dead and Gone
• The Baseballs - Umbrella
• Billie Piper - Something Deep Inside
• Pitbull - Hotel Room Service
• Bomfunk MC's - Other Emcee's
• jne. jne.

Ei muutakuin hyvää marraskuuta kaikille!

Järjestystä valvoen

Syksy ei millään malta väistyä lähestyvän talven alta pois, sen verran kovasti se pistää valkoiselle lumipeitteelle vastaan että sulattaa sen viimeistään päivän tullen tieltään pois. Mutta onpahan ollut hienoa fiilistellä kirpakoita pakkasaamuja aikaisin aamulla, kun tähänastisen viikon olen kulkenut kiltisti koulunpenkillä opiskelemassa järjestyksenvalvojan opintoja. Jv-kurssi siis kuuluu tärkeänä osana koko tämän turvallisuusalan tutkintoon, ja siellä sitä 4 täyttä koulupäivää minä ja 13 muuta innokasta järkkärintehtävistä kiinnostunutta mutta vielä virallista hyväksyntää tehtävien tekemisille vailla olevaa kokelasta iskostimme päähän alan periaatteita, oikeuksia ja velvollisuuksia ja muita lainopillisuuksia ja tottakai myös harjoittelimme tehtävissä tarpeellisia käytännön toimia.
Tänään oli sitten hikinen paikka kun eteen lyötiin kirjalliset kokeet minkä myötä määräytyisi, tuleeko sitä jv-korttia vaiko eikö, ja suureksi huojennukseksi läpihän se meni! Vaikea mieltää itseä vielä järjestyksenvalvojaksi, mutta vielä vaikeampaa se on varmasti joulukuussa kun saa loputkin lakisääteiset voimankäyttöoikeudet ja vartijan tittelin toivon mukaan haltuun.

Moni on hieman ihmetellyt alavalintaa, mutta itselle siinä ei ole alunperinkään ollut mitään kummaksuttavaa. Eihän tässä muutenkaan mikään ole kiveen kirjoitettua - jos ala ei jostain syystä rupeakaan oikealta tuntumaan, aina on vara vaihtaa ja itseltäkin kun löytyy melko paljon muidenkin alojen koulutusta niin ammatinvaihtokaan ei olisi ongelma. Mutta tähän asti on tuntunut oikein hyvältä, ja miksi sitä hyvää mihinkään vaihtamaan?
Toki alalla on paljon riskejä ja suuria vastuita ja velvollisuuksia - ei ole maailman yksinkertaisinta toimia tehtävissä, joissa asiakkaista suurin osa on enemmän tai vähemmän kriminaaleja tai laitapuolen kulkijoita ja jossa joutuu puuttumaan perustuslaissa määriteltyihin ihmisen perusoikeuksiin. Mukana tulee valtava vastuu, jota meille muiden ammattiin liittyvien riskien lisäksi koulutuksessa on taottu umpiluupäihin oikein urakalla. Joten ruusunpunaisin kuvitelmin tuskin kukaan alalle lähtee.
Itse kun vielä olen ollut lapsesta saakka enemmän ritsalla-ampuja- kuin nukeillaleikkijätyyppiä, ei miehiselle ja fyysiselle alalle suuntautuminen ollut mitenkään puntaroitava tai itsetutkiskelua vaativa paikka. Se vain tuntui luontevalle jatkolle, kun halusin siistille sisätyölle, luovalle mutta varsin epäsosiaaliselle yrittäjänä puurtamiselle totaalisen vastapainon - jotain rutiininomaista "kahdeksasta neljään" -työtä (sellaista jossa voi nakata aivot ja työasiat vuoron päätteeksi narikkaan kun kotiovi aukeaa, toisin kuin yrittäjän työssä joka seuraa aina ja kaikkialle), jossa pääsee näkemään ihmisiä ja erilaisia tilanteita, pitämään fyysistä kuntoa yllä ja jossa maisematkin tarvittaessa vaihtelee riittävästi. Ja tämä ala toteuttaa tuon toivomuslistan kaikki kohdat.

Mistä sitä tietää, teenkö tätä hommaa päivääkään, vuoden taikka kymmenen vaiko sittenkin muodostan siitä läpi elämän kestävän uran itselleni. Juuri se tässä elämässä onkin niin kivaa, että huomisesta ei oikeasti koskaan tiedä. Uuteen aamuun sisältyy aina tukku yllätyksiä ja sattumia. Mutta yksi asia on varma - aina tulen tekemään ensisijaisesti juuri niin kuin sydän sanoo.

Päivän biisilista: Viikate - Kuu kaakon yllä / Anastacia - Left Outside Alone / Britney Spears - 3 / Iron Maiden - The Trooper / Chorale - Univiidakko / Kesha - Tiktok / Amorphis - Silver Bride / Rammstein - Führe Mich

Elämän pohdintaa

Luontoäidin arpapelin johdosta maa on edelleen täällä Kainuussa ajoittaisista lumihavainnoista huolimatta mustana, mutta mieli onneksi ei. 

Aikaisemmin otin kamalasti stressiä miettiessäni sitä, mikä minusta tulee isona. Kuvittelin, että se pitää tietää jo heti peruskoulun päätökseen mennessä ja vuosi vuodelta sen jälkeen ahdistuin vain entistä enemmän, kun huomasin etten oikeasti tiennyt siihen vastausta. 

Enkä tiedä edelleenkään.

Vaikka käyn tällä hetkellä mieleistä koulutusta ja aikaisempia koulutuksia ja kokemuksia monilta eri aloilta on jo kertynyt, en silti osaa sanoa mikä minusta tulee - itse asiassa enemmän tuntuu siltä, että minua ei ole tarkoitettukaan millekään yhdelle tietylle alalle. Enemmän haluan ajatella niin, että koko elämä on oppimista ja täytyy tehdä aina sitä, mikä kulloinkin hyvälle tuntuu. 
Toiset tietää jo leikki-iässä lähtevänsä opiskelemaan lääkäriksi ja pysyvät valitsemallaan uralla koko elämänsä eläkeikään saakka, toiset seikkailevat elämänsä läpi virtausten mukana kulkien ja hetkessä eläen, ja minä taidan hyvin vahvasti kuulua tuohon jälkimmäiseen kategoriaan.

Mitään suuria ja ehdottomia tavoitteita tältä elämältä minulla ei koskaan ole ollut, mitä nyt löytää sen pienetkin ilot ja osata myös nauttia niistä. Toki varmaan jokainen alitajuisesti haaveilee omakotitalosta, vakaasta toimeentulosta ja perheestä

Joku voi haaveilla olevansa jonain päivänä Suomen presidentti, toinen pitää sitä vain välietappina matkalla maailman diktaattorin virkaan, toiselle riittää ruokaa ja katto pään päällä, kun jollekin voi olla oleellista päästä joskus Rammsteinin biisin aiheeksi. Jälkimmäinen tosin on vähän kyseenalainen tähtäin ottaen huomioon tähänastisten luristusten aiheet ja että kyseenalaisen kunnian ovat aiemmin saaneet mm. kannibalismista kärynnyt Armin Meiwes sekä itävaltalainen insestipappa Josef Fritzl. Tässä mahdollisuuksien maailmassa on kuitenkin jokaisella varsin vapaat kädet tavoitella melkein kuu ja tähdet taivaalta jos sille tuntuu, ja hyvä niin.

Nykynuorisolla sen sijaan tuntuu olevan materialistisia tavoitteita vaikka muille jakaa. Pula-ajoista tietämättömät tuoreemman sukupolven kansalaiset ovat oppineet elämään jos jonkinlaisen käsinkosketeltavan viihdykkeen keskellä ja haluamaan vain jatkuvasti uutta - mikäs siinä halutessa tietenkään, mutta silloin kun siihen ei ole enää mitään kontrollia ja talous huutaa persnettoa tavara- ja laskuvuoren kasvaessa, ollaankin vaikeammassa tilanteessa.
Vanhemmat sukupolvet vielä osasivat säästämisen jalon taidon ihan luonnostaan ja aina oli rahaa jemmassa pahan päivän varalle. Nykyään työt on tiukemmassa, ja se raha mikä saadaan, kulutetaan materiaan, jonka oletetaan parantavan elämänlaatua meille syötettyjen mielikuvien takia. Puhun tässä myös osaltaan kokemuksesta, sillä on ollut itsestäkin kivaa hankkia kaiken maailman elektroniikkaa, vaatetta, laukkua, sistuselementtejä ja ties mitä kaikkea, mutta harva niistä on onnea kuitenkaan elämään tuonut mukanaan. Silloin kun nuorena aloitin kokeilemaan omia siipiä maailmalla ja rakensin ensimmäistä omaa kotia pois vanhempien katon alta, aloitin kaiken melkolailla tyhjästä, niinkuin varmasti moni muukin. Seurasin samalla vierestä muiden ikäisteni samassa tilanteessa olevien toimintaa, ja tein yllättäviä havaintoja. Useimpien piti saada kaikki mahdollinen telkkareista, dvd-soittimista ja stereoista huonekaluihin heti - tavaroita, joita edes heidän eikä monen muunkaan vanhemmillakaan asunnoissaan ollut, ja jotka silti elivät varsin onnellista elämää. Sitten elettiin suu säkkiä myöten penniä venyttäen, ilman töitä ja rahoja, joilla kattaa kaikki ne kulut jotka oli hankittu mitä ilmeisemmin vain pönkittämään omaa statusta muiden vertaisten silmissä. Sillä niin surkuhupaiselta kuin se kuulostaakin - nykypäivän nuori aikuinen, jolla ei ole asunnossaan taulu-tv:tä ja viimeisintä pelikonsolimallia muine hienouksineen, on auttamatta kehityksen jäljessä. 
Kuten aiemmin sivulauseessa mainitsinkin, osaltaan olen syyllinen tähän toimintaan itsekin, mutta loppujen lopuksi olen koko ikäni osannut tulla vähällä toimeen, ja osaan tarvittaessa tulla jatkossakin. Muistan elävästi useamman vuoden takaa kun muutin miehen kanssa samaan asuntoon edellisestä liitosta jättäen sinne myös suurimman osan siihenastisista materialistisista hankinnoista, toisinsanoen lähinnä vain oma itseni ja vaatteet ja muut välttämättömät mukana. Vaikka nukuttiinkin miehen kanssa 80 cm leveässä sängyssä melkein vuoden ajan, parikymmentätuumasta, pientä kuvaputkitelkkaria katsellen ja ilman ihmeempiä hienouksia, oli se elämäni parhaimpiin lukeutuvia aikoja. 

Sittemmin on kertynyt jos jonkinlaista tavaraa tietokoneesta stereoihin ja full-HD -televisiosta leveämpään sänkyyn, mutta elämä ei niiden myötä sen onnellisemmaksi ole muuttunut, päinvastoin, vasta pikkuhiljaa alkaa näkyä tunnelin päässä valoa vaikeiden koettelemusten jälkeen. 

Itse asiassa, juuri itselle tärkeän ihmisen kanssa eläminen ja asioiden yhdessä saavuttaminen tekee niistä sen arvoisia, ei mitkään tavarat itsessään. Myös viimeisen reilun vuoden aikana koetut kokemukset ovat opettaneet arvostamaan elämän perusasioita, ja opettaneet minua tuntemaan itseni paremmin - ja näyttäneet, mihin minä myös täysin omillani voin halutessani pystyä. 

Tekee tämän kulutushysteerisen yhteiskunnan kansalaisena aina hyvää palata maan pinnalle ja mennä reilun kymmenen kilometrin päähän vanhempien luo, 1800-luvulla rakennetun hirsitalon tervehtiessä Paltaniemen kulttuurihistoriallisesti arvokkailla perinnemailla. Pihapiiriin, jonka elämää vanhempien lisäksi värittävät kaksi kissaa ja pihan kesy oravakatras, jonka maalla seisoo vanha mutta kunnostettu ja erittäin toimiva vanhanajan savusauna ja jonka naapurissa pyörii äidin siskon perheen maatila lehmineen kaikkineen. Jonka kupeessa avautuu Kainuun meri, Oulujärvi korkeine hiekkatörmineen. Siellä ei tarvitse hätäillä maailman kiirettä ja hälinää, siellä kännykkäkin on vielä uusi juttu ja ainoa viihde-elektroniikkaan luettava laite on kuvaputki-tv ja siihen liitetty digiboksi. 

Siellä ihminen tuntee elävänsä.

Oma elämä kulkee tasaisesti raiteillaan, ei aina ehkä nopeasti ja tyylillä kuin Pendolino, vaan rauhallisen seesteisesti vanhan kunnon höyryjunan malliin. On allekirjoittanutta (anteeksi tämän sanan toistuva raiskaus, en vain keksi mitään sopivaa tilallekaan) kuluvina päivinä kyllä koetettu niin käännyttää mormoniksi (tuloksetta), pommittaa puhelinmyyjien toimesta (vielä enemän tuloksetta) kuin seisotettu Kajaanin jonoissa niin kaupoissa, virastoissa kuin liikenteessäkin välillä hermoromahduksen partaalle asti. Toisaalta, mitä siitä stressiä ottamaan, vaikka tilastojen mukaan keskivertoihminen kuluttaa hurjia aikoja elämästään jonottamiseen - ilman sitä välttämätöntä pakkoa olisi minultakin jäänyt monta hyvää tarinaa kuulematta ja kokemusta elämättä. Jonoissa ei ihmisillä ole parempaakaan tekemistä, joten siinä helposti näkee ja kuulee jos jonkinlaista.

Kuvissa syksyinen Kajaani.

Kirjoituksen ensimmäiseen lauseeseen viitaten, maa on edelleenkin mustana ajoittaisia lumipeitteen häivähdyksiä lukuunottamatta. Se ei kuitenkaan ole mieltä masentanut, niin vain Kovalaisen tarmolla kävin tänäänkin 10 km lenkin Kajaanin kupeella sijaitsevan Pöllyvaaran, Vimpelinvaaran ohella toisen loistavan ulkoilualueen rinteillä ja poluilla. Oli juuri sopivan kirpakka keli ja maa pururataa myötäillen vielä valkoisena. Kävin samalla myös virkistämässä muistoja kävelemällä mutkan reittiä sivuavalla luontopolulla ja sen varressa sijaitsevalla laavulla, jossa tuli joskus nuotiolla käytyä Seppälässä opiskellessa, muiden kumotessa lämmikettä pimeässä syysillassa ja minun ollessa menossa mukana vesiselvänä mutta hyvillä mielin.

Lisäksi kun sain vielä postissa oppilaitoksen virallisen hyväksynnän vartijakurssin läpäisemisestä ja poliisin sitä mukaa myöntämästä luvasta vartijana työskentelemiselle, unohtamatta kaikkea muuta kivaa mitä posti toi tullessaan - lisäten mukaan vielä muutamat onnistuneet vaateostokset, mm. aivan ihana Hello Kitty -aamutakki, farkut, villapaitoja ja urheiluvaatteita (vaikka materiahan ei yksin onnea tuo, vai miten se oli?!), on asiat varsin mallillaan. Pisteenä ii:n päälle kun mainitsee kaikki ne upeat ihmiset, joiden kanssa olen etuoikeutettu olemaan tekemisissä ja jakamaan tämän välillä hullun mutta silti niin hauskan maailman elämän, en paljoa enempää voisi pyytääkään.

Ein Weg, Ein Ziel, Ein Motiv - Rammstein!

Manche führen, manche folgen

Nun, das Warten hat ein Ende

Leiht euer Ohr einer Legende!



Yksi tie, yksi päämäärä, yksi syy - perjantai 16. lokakuuta eli tästä hetkestä katsottuna huominen on monen konemetallistikannattajan riemujuhlan alkua, kun kauan (tarkemmin sanottuna viitisen täyttä vuotta) odotettu Rammsteinin uusi levy näkee päivänvalon. Muutama biisi on ollut kuunneltavissa jo hyvän aikaa ja kaikista biiseistä on virallisestikin ollut jo ennakkoon julki puolen minuutin pätkät.



Itse yllätyin uudesta materiaalista melkoisesti. Se ei ole sitä samaa Ich Will -Rammsteinia tarttuvine riimeineen ja riffeineen mihin on totuttu, se ei ole yhtä helposti mukanalaulettavaa ja melodista - mutta mitä se sitten on? Se on raskaampaa, kitarapainotteisempaa Rammsteinia, jossa konemusiikin elementit jäävät entistä pienempään sivurooliin.



Tiedossa oli jo pari vuotta taaksepäin, että uudesta levystä tulee tähänastisista kaikkein raskain, ja sitä se myös on. Vaati tovin aikaa sulattelua ja monta kertaa uudelleenkuuntelua päästä yhtään sisälle uuden tyylilajin saloihin, eikä matka suinkaan ole vielä pitkällä. Lindemannin mielenliikkeet avautuvat täysin tuskin koskaan, mutta otetaan irti se, mitä otettavissa on.
Levyltä paljastui pari aivan loistavaa tekelettä, johon itse ihastuin jo ensikuulemalta. Yksi on levyn kakkosraita Ich Du Tir Weh (Satutan sinua), toinen heti perässä seuraava kolmosraita Waidmanns Heil (Metsämiehen terveydys). Myös toiseksi viimeinen kappale, Mehr (Enemmän) on aivan mieletön tuotos.
Ensimmäisen singlen virkaa toimittanut Pussy on sen sijaan (loistava sekin) täysin erilainen levyn muiden biisien kanssa. Se on melodisempi ja kevyempi, enemmän sitä aikaisempaa Rammsteinia mihin on totuttu. Muut levyn 10 kappaletta pistävät tyylin kertaheitolla uusiksi. Osa kappaleista vaatii vielä useampia kuuntelukertoja ja aikaa avautuakseen, mutta täytyy sanoa, että itse pidän sekä tästä uudesta että vanhemmasta Rammsteinista. Alkuun näin iso muutos vaati sulattelua, mutta toisaalta on hyvä, että näinkin pitkään kasassa pysynyt yhtye kykenee vanhoilla päivilläänkin uudistumaan. Du Hastia ja muita tarttuvia riimejä on jo kuultu, nyt tehdään tilaa muodonmuutoksen läpikäyneelle saksanmaan suunnannäyttäjälle. See you in Helsinki!



Sitten päivän muihin uutisaiheisiin.



Huomattavan iso osa ajasta taiteelliselle ihmiselle tyypillisenä ajattelevana ihmisenä tuntuu menevän epäoleellisten asioiden pohdintaan. Josta herää taas kysymys, mikä loppujen lopuksi onkaan tässä elämässä oleellista ja mikä ei. Selkeytettynä - mietin aivan liikaa kaikkea syvällistä. En osaa keskittyä arkipäiväisten pulmien ratkomiseen riittävästi - kuten siihen, mitä ostaisi tänään kaupasta tai mitkä vaatteet kaiken sen vaatepaljouden keskeltä pistäisin juuri tänään päälle. Vastaavasti pohdin paljon suurempia kuvioita pienen pääni sisällä, esimerkkinä sitä, onko meille jokaiselle täällä elämässä jokin tarkoitus ja mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen. Eli ei kovin kevyitä aiheita.
Saatan ulkopuolisen, ja varmasti lähemminkin tuntevan silmiin vaikuttaa tyystin toisenlaiselta, sillä en kovin usein pohdi tällaisia ääneen. Olen myös oudolla tavalla äärimmäisen herkkä, mutta kuten kaikessa muussakin, siinäkin on kaksi puolta. Selkeytetään taas - voin olla jotakuta ihmistä kohtaan hyvin kylmäkiskoinen ja törkeä enkä välttämättä pode esimerkiksi välirikoista mitään huonoa fiilistä (ellei kyseessä ole hyvin läheinen ihminen ja syy löydy itsestä), mutta saatan kuivaharjoitella ranteiden aukomista miettiessäni jonkun auton alle jääneen kissan kohtaloa. En oikein tiedä itsekään, millä logiikalla oma pääkoppa oikein toimii. Välillä ahdistun miettiessäni tämän elämän rajallisuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja pahuutta niin paljon, että melkein toivon etten olisi syntynytkään, kun toisaalta olen taas äärimmäisen positiivinen ja energinen duracell-pupu.

Viimeksi eilen meinasin vaipua taas johonkin syvälle murheiden suohon ollessani pimeällä ulkona ja miettiessäni, mitenkähän monta viatonta siiliä etsii syötävää ja pääsyä talvihorrokseen ja montako kesän jäljiltä dumpattua kissaa harhailee yksin kylmässä palellen ja kuolee jonnekin kuusen alle viluun ja nälkään. Kirosin maailman pahuuden ja julmuuden alimpaan maanrakoon ja tunsin suurta voimattomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta päästessäni itse takaisin sisälle lämpimään. Vein heti takapihalle isoon astiaan kissan kuivaruokaa, jos vaikka joku nälkäinen kissa tai siili sattuisi olemaan yössä nälissään. Oikeasti, saatan surkutella ja nyyhkyttää moista epäkohtaa ties kuinka kauan ja mietin miten onnellisen elämän se-ja-se auton alle jäänyt kissanpentu olisikaan vielä saanut elää. Isäkin lienee huomannut jo vuosia sitten minussa tämän poikkeuksellisen herkän puolen, koska muistan hyvin kerran pienenä lapsena katselleeni maantien varrella pomppivaa sammakkoa, jonka yli ohiajanut rekka ajoi niin, että jäljelle jäi vain märkä läntti. Tätä menin sitten isälle surkuttelemaan, joka tokaisi vain että "ihan turha miettiä millaisen elämän sekin sammakko olisi elänyt, siinä tulisi vain hulluksi". Myös monet muut asiat ja sanomiset otin pienestä alkaen hyvin tosissaan ja olin oikea mykkäkoulunpitomestari.
Tuntuu vähintäänkin kieroutuneelta, että samaan aikaan kun otan näistä elämän epäkohdista henkilökohtaista stressiä, voin nauraa paskaisesti ja haistatella hävyttömyyksiä ihmisille, joista en syystä tai toisesta pidä. Tai että en tunne tunnontuskia katsellessani uutisia Afrikan nälänhädästä. Kuulostaa näin mustalla valkoiselle kirjoitettuna melko kahtiajakautuneen persoonallisuuden luonnekuvaukselta. Lievennetään tuota äskeistä kuvausta haistatteluista hieman väärinkäsitysten ehkäisemiseksi - en harrasta paskanjauhantaa ja muuta kusipäisyyttä selkien takana enkä puukottele ketään selkään, vaan vannon suoraanpuhumisen ja teeskentelemättömyyden nimeen. Myöskään pitkävihaisuus ei kuulu tapoihin silloin, jos asioista sopiminen ei ole pelkästään yksipuolista. Toisekseen täsmennän Afrikan nälkäänäkevien kurjuuden sivuuttamista olankohautuksella - vaikka surullista onkin, niin mielestäni se on ihmisten omaa syytä - ei ehkä niiden jotka tosiasiassa sitä nälkää potevat, mutta ihmisten joka tapauksessa. Enempää en ala perustelemaan ettei taas joku kosmopoliitti kynäniska kisko rasistikortta turhaan hihastaan.

Se siitä.

Allekirjoittaneen syksy jatkuu edelleen talven ja lumen odotuksella, koulunkäynnillä (etäopiskelua ja viimeisellä viikolla tässä kuussa järjestyksenvalvojan kurssilla), omasta ajasta nauttimisella (vaikka seurasta silloin tällöin pidänkin, niin on ollut mahtavaa viettää aikaa myös vain ja ainoastaan oman itsensä kanssa), kodittomien kissojen suremisella, siilien pelastusoperaatiolla, liikunnalla (salikauden aloitusta odotellen lenkkeilyn ja oma-aloitteisen lihastreenauksen merkeissä) ja kaikilla kivoilla, pienillä asioilla jotka tekevät tästä elämästä vähän siedettävämpää - kuten leipominen, ruuanlaitto, elokuvat (katselu ja keräily), kynttilöiden polttelu ja lehtien lukeminen pimeinä syysiltoina, taiteellinen itsensä ilmaisu piirtämällä ja kirjoittamalla, kavereiden näkeminen (niin monelle olen lähiaikoina lupaillut tulla kyläilemään, että aika laittaa toteutukseen saakka..älkää siis hermoilko), asunnon sisustus, vaatekaappien inventointi (löysin taas muutamia kivoja juttuja mitkä oli kaapinperälle unohtunut ja iso osa lähtee varmaan lahjoituksena lähipiirille) ja uusien hankinta (tämä tosin rajallisissa määrin), Paavo -kissan kanssa puuhailu, valokuvaaminen ja elämän eläminen hetkessä. Vaikka jälkimmäisin kliseeltä kuulostaakin, niin oikeasti sitä on tajunnut miten rajallinen ja ohikiitävä ihmisen elämä tällä pallolla on, ja miten paljon itsellä on, joten jokaikisestä pienestä asiasta on osattava ottaa jokaikinen ilon pisara irti.

Ja niin minä ajattelin tehdäkin.

Tästä eteenpäin on olemassa vain juuri tämä hetki.

Päivän (ja aika monen tulevankin päivän) biisi (yllättäen) : Rammstein - Waidmanns Heil

Päivän mietelause: Kuusen latvaan voi päästä kahdella tavalla; kiipeämällä sinne - tai istumalla kävyn päälle.

Lokakuisia pohdintoja

Pikapäivitystä kuulumisista tähän väliin, kun viimekertaisesta onkin tovi huomaamatta päässyt vierähtämään. Eilenillalla rustasin jo viittä vaille valmiiksi pitkän selostuksen eri aiheista ja niiden välistäkin, mutta sitten tuli se olo mikä tulee aina silloin kuin selittää jotain asiaa suu täynnä vaahtoa niin pitkälle, että koko jutun punainen lanka hävisi jo aikaa sitten. Toisinsanoen en osannut enää lopettaa koko sepustusta kun asiaa tuli mieleen ennenkuin sai entisen käsiteltyä. 

Ihan vain jokaisen tätä blogia lukevan hyvinvointia ajatellen päätin jättää moisen eepoksen julkaisematta ja kertoilla tässä tiivistettynä vain pääkohdat.

Ensimmäisenä ja merkittävimpänä täytyy kertoa, että ensimmäinen vartijakurssi, "nelikymppinen" eli virallisesti vartijan työn perusteet (40 h) on takana ja ilmeisesti myös suoritettukin (?). Kysymysmerkki siksi, että päätöspäivänä oli kokeet ja tuloksista ei ole vielä tietoa, mutta sellainen kutina on että vaikka koe ei helpolla tekijäänsä päästänytkään, niin läpi sen voisin olettaa menevän. Kurssi sisälsi 5 tuskaista (sekä henkisesti että fyysisesti), hikistä, rankkaa mutta äärettömän opettavaista päivää, jonka johdosta luokallinen alasta kiinnostuneita voi nyt tituleerata itseään asteen verran enemmän ammattilaisiksi. Umpiluupäihin taottiin alan lainsäädäntöä, periaatteita ja kaikkea muuta alalla toimiseen välttämätöntä tietoa oikein urakalla, ja lisäksi harjoiteltiin vartijan toimenkuvaan kuuluvia tehtäviä ihan käytännössäkin. Tutuksi tulivat monet voimankäyttöliikkeet sekä -varusteet pampusta käsirautoihin. Vartijahan ei saa käyttää työssään tarpeettomasti voimaa, joten päästiin opettelemaan erilaisia näppäriä vastustajankaatoliikkeitä, joilla hankalasta häiriköstä voi selvitä ilman potkuja ja lyöntejä. Liikkeet olivat hyvin lähellä esimerkiksi aikidoa, jota allekirjoittaneella alkoi tehdä mieli alkaa tosissaan harrastamaan. Saas nähdä jos oikein urakalla innostuu!

Seuraavaksi pääsee kuluttamaan persettä penkkiin ja kurittamaan pamppua kuun loppupuolella, kun järjestyksenvalvojan kurssi käynnistyy. Sitten on vielä teleskooppipatukka- ja kaasusumutinkoulutukset ennen "kuusikymppistä", vartijan peruskurssia (60 h), joka onkin viimeinen askel kohti lopullista vartijakorttia.

Perstuntuma vartijan työn hommista on aikalailla ennakko-odotusten mukainen. Koetusaikaa on vielä aina ensi vuoden alkuun saakka, jolloin on mahdollista vaihtaa koulutus merkonomiopintoihin, mutta toistaiseksi tämä tuntuu ihan oikealta valinnalta. Toki takaraivossa on pieni epävarmuus siitä, miten tämänkokoinen nainen pärjää työssä, jota tehdään pääsääntöisesti yksin ja jossa joutuu tekemisiin hurjienkin tilanteiden kanssa, mutta Kovalaisen kuuluisalla sisulla mennään! 
Ehkä sitä liikaakin maalaa kaikenlaisia kauhuskenaarioita niiden (tosi)juttujen pohjalta, joita alalla työskenteleviltä on kuullut, mutta ei auta kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Asiasta sujuvasti seuraavaan - viime ajat varsinkin on tullut vietettyä jonkinasteista morkkista johtuen ajoittain kontrolloimattomasta shoppailuhimosta. Katsottuani vielä Confessions of a shopaholic -elokuvan omatunto alkoi painaa kahta kauheammin, vaikken ihan kyseisessä leffassa nähtyihin mittasuhteisiin ylläkään. Silti minulla on vain oikeasti pakkomielle hienoihin laukkuihin, kenkiin, vaatteisiin, kosmetiikkaan ja muuhun "oleelliseen". Kaapit ja huoneet pursuaa tavaroita ja jotain tiettyä hyllynperiltä etsiessäni törmään vaatekappaleisiin, joita en edes muistanut omistavani - onneksi näitä tapauksia ei kuitenkaan ole paljoa. Yleensä kyllä käytän kaikkia vaatteita mitä ostan, mutta niiden määrän vuoksi kaikkia ei millään vain pysty käyttämään montaa kertaa. Jotkut vaatteet muodostuvat suosikeiksi, joita käytän sitten selvästi enemmän, mutta valitettavan iso osa odottelee kaapissa ulkoilutusta. Mietinkin, että joku lähisukulainen tai tuttava saattaa saada lähiaikoina iloista postia vaatepaketin muodossa..

Tänään sain postissa tilaamani G-Unitin kultamustan käsilaukun sekä verkkokaupasta tilatun neuleen ja korun ja lisäksi shoppailin vielä Sokoksella ja H&M:llä. Tuli myös ostettua joskus aiemmin sivulauseessa mainittu Puman Urban Motion -hajuvesi. Kieltämättä tuli sellainen olo, että vierotushoito voisi olla tätä menoa aiheellinen, mutta toisaalta, jostain naisella on tässä elämässä iloa revittävä ;)

Iloa toki löytyy muualtakin. Esimerkiksi tästä vuodenajasta, jota niin moni tuntuu vihaavan. Kesäiset maisemat ovat muuttuneet syksyisen alastomiksi tuulten riepotellessa vähiä lehtiä puista irti.
Itse rakastan syksyä ja pidän sitä kaikkein parhaimpana aikana vuodesta. Toki kesä on upeaa aikaa ja muutkin vuodenajat mukavia, mutta syksy on kaikkinensa jotain kertakaikkisen hienoa. Vaikka vihmoo räntää ja on kylmä, se on vain kivaa vaihtelua helteisen kesän jälkeen, kun vielä tietää ettei se kuitenkaan jatku loputtomiin. Silloin on mukava suunnitella uusia harrastuksia, ihailla uusia vaatemallistoja, maata sängyllä peiton alla lehtiä lukien, kaakaota juoden ja syysmyrskyä kuunnellen. Myös ensilumi ja kirpakan aurinkoiset syyspäivät ovat vertaansa vailla. 

Oma lukunsa on myös joulu. Itsellä ei ole joulusta mitään muita kuin hyviä muistoja, ja rakastan sen odotusta ja suunnittelua jo hyvissä ajoin, viimeistään sitten kun lumi ilmoittaa tulostaan. En niinkään pidä joulun ylikaupallisuudesta, vaikka lahjoja tykkäänkin ostaa - niissä pitää kuitenkin olla ajatusta mukana. 
Kun olin pieni, meillä vietettiin aina ihan perinteistä joulua. Ulkona oli hurjat kinokset lunta (mikä ei ole niin sanottua enää näinä päivinä..), sisällä joulukuusi koristeineen jonka alle siskon kanssa laittelimme meille osoitettuja paketteja riviin ja järjestykseen aukaisua odottamaan. Perinteiset jouluruuat riisipuurosta kinkkuun ja rosolliin löytyi joka kerta ja lasten jouluohjelmat tuli aina katsottua, joulupukin kuumalinja varsinkin, niin ja tietysti myös Lumiukko. On upeaa että nämä ohjelmat ovat telkkarissa säilyneet aina tähänkin päivään saakka.
Illalla oli aina joskus 5-6 aikaan sauna, jonka aikana vanhemmat veivät lahjat eteeseen, koska "joulupukki kävi ne siihen jättämässä". Pettymys oli aina suuri kun joulupukki kävi aina silloin, kun olin siskon kanssa saunassa, mikä johti siihen, että emme olisi enää millään halunneet aattona saunaan ollenkaan. Joulusaunakin oli kylpyammeineen sun muineen kuitenkin niin vertaansa vailla, ja lahjatkin korvasivat pettymyksen nopeasti, että aatto saattoi jatkua iloisissa merkeissä. 

Aattoilta menikin joululauluja kuunnellen ja lahjoilla leikkien. Vähän vanhempana, kun 13-vuotiaana oman hevosen sain, se liittyi osaltaan myös jouluperinteisiin kun koristelin tallin aina joulukuntoon ja väsäsin hevosellekin omat jouluruuat. Puhumattakaan jouluratsastuksista ja tapaninpäivänä järjestetyistä laukkakilpailuista.

Nykyään sitä ei ihan samalla lailla osaa joulua odottaa tai ottaa siitä iloa irti kuin lapsena, mutta edelleen se on itselle kaikkein odotetuin aika vuodesta. Tykkään laitella jouluruokia, koristella omaa asuntoa jouluiseksi, tehdä jäälyhtyjä, suunnitella ja ostella läheisille lahjoja ja lukea jouluaiheisia lehtiä. Jotain on myös jäänyt talteen kristillisistä joulunviettotavoista - onhan joulu alunperin uskonnollinen juhla - käyn esimerkiksi usein jouluna hautausmaalla viemässä kynttilöitä ja tarkoituksena olisi aina ehtiä käydä kauneimmat joululaulut kirkossa kuuntelemassa. 

Nyt kun tänne Kainuuseen useaan otteeseen on jo lunta maahan satanut, on hyvä aika pikkuhiljaa alkaa odottelemaan tuota vuoden hienointa aikaa. Vielä 2 kuukautta ja 2 täyttä viikkoa. 

Labels Or Love

Jos ajankulun voisi hetkeksi pysäyttää, tekisin sen mielellään näihin aikoihin vuodesta. Ja ihan puhtaasti siitä syystä, että kun astuu ulko-ovesta pihalle varsinkin aamun tunteina, visuaalinen elämys on upea. No, ehkä pitää kävellä muutama sata metriä ennen huikeimpia näkymiä,mutta kun osaa nähdä ympäristössään oikeat asiat ja suodattaa pois muut, saa ihan tavallisesta kaupunkimiljööstäkin irti jo paljon. 

Kun vetää rappusilla keuhkot täyteen kirpeänraikasta syysilmaa ja katselee syksyn sävykartan mukaisesti sonnustautuneiden lehtien kieputusta ja tanssia tuulen mukana, kävellen keltaisten puiden reunustamia lenkkipolkuja ja samoilee läpi syksyn tuoksua tulvivien metsien ja vaarojen, voi hyvällä omallatunnolla sanoa olevansa onnellinen. On suuri rikkaus tässä elämässä osata löytää onni ihan pienistä, arkipäiväisistäkin asioista - siitä, että aamulenkillään näkee oravanpoikasten leikkivän vailla huolia huomisesta, tai siitä, että luonnon omaa taidenäyttelyä ihastellessaan tajuaa tämän elämän olevan ohikiitävää ja että siksi osaa ottaa jokaikisestä eletystä hetkestä ilon irti.

Kun pysähtyy kunnolla miettimään, sitä tajuaa miten etuoikeutettu loppujenlopuksi onkaan saadessaan elää elämää tällaisessa tilanteessa. Koskaan ei tiedä, milloin menettää jotain itselle tärkeää, joten täytyy osata iloita kaikesta siitä juuri tässä hetkessä. Minulla voi olla kaapit täynnä merkkivaatteita ja laukkuja, hiukset kampaajalla laitetut, kuntosalikortti hankinnassa, maallista omaisuutta jonkin verran - ja niin kivaa kuin se kaikki onkin, niin se ei ole vielä ole mitään sen tiedon rinnalla, että minulla on terveys kunnossa, katto pään päällä, läheisiä ihmisiä ympärillä ja yleensä itsestäänselvyydeksi mielletyt asiat kuten puhtaus, ruoka, itsemääräämisoikeus ja mahdollisuus saavuttaa halutessaan elämältä paljon - kuinka monella ihmisellä tässä maailmassa on kaikki nämä?

Joskus sitä valittaa millon mistäkin asiasta - avaimet on hukassa, sänky petaamatta vaikka päivä on pitkällä, vähän flunssaakin pukkaa, lempisarja jäi kesätauolle, kaupasta ei löytynyt sitä mitä piti, puolitoista kiloa näyttää vaaka liikaa, naapuri ottaa hermoille, milloin mitäkin - vaikka järkyttävän suuri määrä ihmisiä tällä maapallolla elää täysin ihmisarvon vastaista elämää.

Eläkäämme siis hetkessä ja pää pystyssä, vaikka elämä kovin joskus hyvinvointivaltiossakin asuvaa kansaa koettelee.

Muita kuulumisia tiivistettynä: tuli tuossa sairastettua pienimuotoinen flunssa, onneksi kuumetta ei ollut kuin yhtenä päivänä vähäsen, muuten pärjäsi hyvin kun pisti Burana-C:tä ja kotitekoista marjamehua lämmitettynä ääntä kohti. Lenkkeilystä täytyi pitää luova tauko, mutta nyt se on taas muutaman viime päivän aikana päässyt täydellä teholla jatkumaan. Pysyypähän ainakin kankut kiinteänä kun hiki hatussa kiipeilee Vimpelinvaaran jyrkkiä mäkiä ylös!
Stepperikin osoittautui taas hyödylliseksi kapineeksi kun radiota kuunnellen ja ruokaa samalla laitellen sillä treenailin tuossa päivällä. Myös lihaskuntotreenit jatkuvat taas sairastelutauon jälkeen, tavoitteena olisi että vielä joku päivä sitä kykenisi vetämään rutiinilla kunnon sarjan miesten punnerruksia.

Laittelinpa ruuaksi tänään perinteistä karjalanpaistia. Luettuani reseptejä netistä ja ihmeteltyäni niiden mauttomuutta päätin toteuttaa tämän perinteikkään ruokalajin äidiltä opittuun tyyliin ja lopputulos oli mitä parhain vaikka itse sanonkin. Jos joku mielii tätä ruokaa joskus kokkailla, kannattaa testata seuraavaa reseptiä:

700 g karjalanpaistilihaa
1 iso sipuli
muutama porkkana
voita
suolaa
maustepippuria (jauhettua sekä kokonaisia)
lihaliemikuutio

• anna lihojen olla puolisen tuntia huoneenlämmössä ja paista ne sitten kuumalla pannulla voissa kauttaaltaan ruskeiksi
• mausta suolalla ja parilla ripauksella jauhettua maustepippuria
• pilko porkkanat ja sipuli, laita ne lihojen kanssa voilla voideltuun uunivuokaan
• lisää joukkoon noin 10 kpl kokonaisia maustepippureita sekä murenna lihaliemikuutio sekaan
• laita paistinpannuun vettä ja kaada huuhdeliemi vuokaan. Lientä saa olla sen verran, että lihat peittyvät kokonaan.
• kypsennä 175-200 c uunissa noin 2 tuntia

Siinäpä halukkaille värkkäiltävää. Aivan loistava kiireettömän päivän ruokavaihtoehto. 

Itsellä tulee satunnaisesti seurailtua netissä kotikokkailijoiden ylläpitämiä ruokablogeja, joita tosiaan löytyy ihan joka lähtöön. Siellä voivat oman elämänsä huippukokit toteuttaa luovaa hulluuttaan ja ruuanlaittotaitojaan muiden kohtalotovereidensa keskuudessa. Jotkut blogit ovat oikeasti hyviä ja niistä on itsekin saanut ruuanlaittoon ja leivontaan vaikka minkälaisia ideoita. Vastikään sovelsin yhden ohjeen pohjalta oman version ja sain aikaiseksi murotaikinapohjaisen omena-toffeepiirakan. Sivuilta voi löytää mitä mielikuvituksellisimpia ja upeampia kakkuja, leivonnaisia ja ruokaohjeita perinteisistä kotiruuista suomalaisille vieraisiin, eksoottisempiin ruokiin.
Toiset blogit taas ovat lähinnä päiväkirjoja, joissa kirjoittelijat kertovat ja valokuvaavat muun jutun ohessa jokapäiväisiä kokkailujaan - muistan joskus siskon kanssa nauraneeni huvittuneena eräälle ruokablogille, joissa kirjoittaja oli kännykkäkamerakuvanlaadulla ottanut kuvan appelisiinimehulasista ja ruisleipäpalasta, jonka päällä oli lauantaimakkarasiivu. Ylpeänä vielä selosti mistä tämä "resepti" koostui. No, ehkä se ei ollut maailman mielikuvituksellisin tuotos eikä mikään kulinarismin kulmakivi, mutta kirjoittajalle se lienee tuonut hyvän mielen ja sehän riittäneekin.

Siskon kanssa samaan hengenvetoon keksimme myös vastineen näille iänikuisille ruokablogeille - nimittäin juomablogin. Joku (en minä) voisi testata erilaisia juomia (suomalaiseen tapaan alkoholipitoisia), kertoa niiden hinta-laatusuhteen ja kaiken muun oleellisen, joka kyseisen juoman alaskiskomisesta on aiheutunut. Ei kuitenkaan tarvinnut (yllätys, yllätys) miettiä kovin kauaa, kun suosiolla hautasimme koko alunperin leikillään keksityn idean.
Ainakaan pienellä paikkakunnalla omalla naamalla ja nimellään kannattaa idean täytäntöönpanoa tuskin lähteä kokeilemaan, ellei sitten ole enää mainetta mitä menettää :D

Lopuksi maininnan ansaitsee vielä viikonloppuna käydyt Papas -salibandyedustusjoukkueen pelit Kajaanihallilla, joita molempia tuli käväistyä katsomassa ja joista molemmista kajaanilaisjoukkue otti pisteet kotiin. Porukkaa oli kivasti paikalla katsomassa ja kannustamassa, jokseenkin jokunen enempi kuin mitä 4. divarin peleissä missä aiemmin on tullut käytyä. Kiva huomata että kajaanilaiset haluavat paikallista urheilua tulla paikan päälle katsomaan, ja kannustivatpa vielä siihen malliin että oksat pois, vaikka joukkue ajoittain olikin reippaasti tappion puolelle menossa.

Siinäpä kuulumisia ja ajatelmia tältä erää, olkaahan ihmisiksi ja nauttikaa elämästä :-)

Viikonkäynnistysbiisi: Don Omar -Virtual Diva

Päivän biisi: Radio Rockin soittolista